Eläinperäiset tuotteet ja etiikka. Tätä yhdistelmää olen saanut pohtia kymmenisen vuoden ajan työstäessäni luu-, sarvi- ja nahkatöitä. Kuten kaikissa asioissa elämässä, ei tämäkään aihe ole mustavalkoinen ja vaatii monesti tapauskohtaista punnintaa.
Lapsena viihdyin monesti eläinten seurassa paremmin kuin ihmisten ja teini-ikään asti elämänkatsomukseni oli hyvin hevosenlannan ja heinän tuoksuista. Parikymppisenä omaksuin yhteiseen polveutumiseen (common descent) ja buddhalaiseen ajatteluun nojaavan maailmankuvan, jossa kaikki elämä on samanarvoista ja kohdeltava tasa-arvoisesti. Kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä.
Kuinka sitten voin päätyä keittelemään kalloja ja nylkemään nahkoja?
Kuolema on osa elämää ja muuta ei kenestäkään jää jäljelle kuin ruho.
Miksi siis jättää käyttämättä materiaalia joka on kestävää kulutuksessa sekä ekologisessa mielessä, esim.nahkatuotteet vs. muovituotteet, että jo olemassa olevaa.
Alkuperä on tässä asiassa kaiken a ja o. En näe kestävänä, saati eettisenä, massatuotantoa minkään elollisen elämän tarkoituksena. Voittoa ja kasvua tavoittelevat liha- ja kasviteollisuuden luoma monokulttuurit jo lähtökohtaisesti sotivat elämän monimuotoisuuden kanssa. Turkistarhaus nyt on ollut aikoja valmis jäämään historiaan. Uhanalaisten eläinten osien käytön epäeettisyys ja salametsästäjien perseilyä nyt unohtamatta. Nämä faktat huomioon ottaen kaikki kuolevat silti.
Ymmärrän kyllä miksi eläinperäiset tuotteet nykyaikana luovat moraalisia haasteita ihmisille, mutta juuri siinä ehkä piilee osasyy miksi haluan tuoda julki tekemisiäni.
Mikä luissa ja nahassa sitten viehättää?
Sama kuin muissa luonnonmateriaaleissa. Ne ovat lähtökohtaisesti uniikkeja taideteoksia, luonnontaidetta. Ne muistuttavat meitä alkuperästä, samankaltaisuudesta, katoavaisuudesta ja oikein käytettynä monipuolistavat katsojan ja käyttäjän ympäristötietoisuutta. Ne sanelevat paljon lopputulosta, mutta hallitsemalla monipuolisia muokkausmenetelmiä niistä saa synnytettyä uskomattomiakin teoksia ja käyttötuotteita.
En koe, että jo olemassa olevan luonnon luoman materiaalin käyttö olisi epäkunnioittavaa kuollutta kohtaan vaan pikemminkin päin vastoin - on arvokasta hyödyntää jäävät osat jatkuvalle elämälle.
Olen työstänyt metsästäjiltä saamiani luita ja nahkoja. Parhaimmat muistot löytyvät raatomonttujen pohjalta, joihin metsästäjille “tarpeettomat” osat, jalat ja kallot, päätyvät. Ostonahkana käytän kaupallisen lappilaisen poroparkitsijan nahkatuotteita, jolloin pääsen vähentämään kotimaisen puoliriistan käyttöosien päätymistä hävikkiin. Olen löytänyt metsäretkilläni jättösarvia ja raatojen osia ja kiinteistöjen alta olen poistanut mm. kuolleita kettuja. Tuttavani tuovat luomulehmiensä ja lampaidensa ylijäämä osia työstettäväksi. Viimeisimpänä olen saanut materiaaliksi pakastimen täydeltä kanin päitä paikalliselta tilalliselta, jolta muut eläimen osat olivat jo löytäneet jatkokäsittely paikan, mutta päille hän etsi vielä tarkoitusta.
“Kaikki tulee käyttöön” on hyvä periaate ja eettisesti kerättynä eläinperäiset tuotteet eivät kuormita maapallon resursseja ja riistä monimuotoisuutta. Eläinten kohtalo joita metsästetään ja tuotetaan vain ihmisen egoistisiin tarpeisiin on kestämättömällä pohjalla, mutta sen torjuntana ei kannata välttää kaikkea aihetta vähääkään hipaisevaa. Asioita on ihana pohtia monesta eri suunnasta.
