Parisuhdepohdintoja vol.1 - ikä on vain numero

Täällä taas!

Heräsin tänään tukkoiseen päähän ja kyseessä ei ole flunssa. Olen viimeisen puolenvuoden aikana joinain aamuina herännyt kirjoittamaan sanoituksia, mutta tänään kaipasin riimittömämpää itsetutkiskelua ja muistin, että minullahan on tämä ihana blogi johon voin suoltaa omia oloja ja tuntemuksia. Täällä voin taas dadailla jollainlailla järkevämmin ja vähemmän itseinhoisena kuin päiväkirjamerkinnät kynällä tehtyinä.

Vuodessa on tapahtunut paljon. 7 kuukautta sitten minulta päättyi lähemmäs seitsemän vuoden parisuhde ja muutin isosta kommuunista kaupungin liepeiltä yksin alle 30 neliön kerrostaloasuntoon keskelle maaseutua. Molemmat tapahtumat ovat avanneet päänsisäisiä patoja ja olen oppinut kantapään kautta miten henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen oloon (kuten myös ylikuiva huoneilma).

Kärsin vuonna 2021 ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja sen jälkeen seuraavat kaksi vuotta menivät enemmän ja vähemmän opetellessa elämään päivittäisten ahdistusolojen kanssa. Aivoissa suttasi tai oli hankala hengittää tai kädet hikosivat tai nieleminen ei onnistunut tai kaikki oireet sattuivat samaan aikaan. Opin (omasta mielestäni ainakin) piilottamaan olotilat muiden seurassa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ainoa joka kyvyistäni peittää paniikki kärsi olin minä (ja parisuhde siinä samalla). Olen edelleen heikko ja herkkä ihmislapsi, joka kaipaa rakentavaa ymmärrystä jotta uskallan kertoa kun en jaksa olla vahva.

Parisuhteen loputtua ja uuden elinympäristön myötä ovat paniikkikohtaukset jääneet kokonaan pois. Olo on siltä osin ihana ! Kuitenkin kärsin vielä viime viikolle saakka hankaluuksista hengittää syvään ollessani kotona. Ajattelin sen johtuvan jumisista hartioista ja talven aikana romahtaneesta kunnosta, mutta vastaus taisikin piillä superkuivassa huoneilmassa. Nyt ilmankostuttaja on purissut kolmatta päivää putkeen ja henki kulkee helposti. Ahhh! Kun jonkun asian menettää (esim.hapenottokyky), sen tärkeyden sisäistää.

Sitten aiheeseen johon heräsin aamulla: Parisuhdepohdintoja vol.1 - ikä on vain numero.

Olen pohtinut omia motiivejani ja tarkoitusperiä menneissä parisuhteissani. Olen kipeällä tavalla ymmärtänyt , että en ehkä ikinä ole odottanut suhteeseen ryhtyessäni tasa-arvoisen elämän jakamista toisen ihmisen kanssa vaan pääosin olen ollut innoissani ja valmis muokkaamaan itseäni jotta minusta pidetään ja sokeasti uskonut että itsevarmoilta ja vahvoilta vaikuttavat miehet parhaiten tietävät miten tätä elämää kannattaa elää.

Ajattelin ennen, että minulle ikä on vain numero, mutta viimeaikoina asiaa tarkemmin tutkittuani en voi enää sanoa ajattelevani niin. Ystävyyssuhteissa asia on toisin ja heitä minulla on vauvoista vanhuksiin. 

Olen hellustellut aikoinaan mm. 20 vuotta vanhemman miehen kanssa ja ex-aviomieheni oli 9 vuotta minua vanhempi. Viimeisimmässä suhteessa ikäeroa oli vain 6 vuotta, mutta tässä suhteessa minun lapsettomuuteni ajoi (ainakin minun päässäni) minut heikompaan valta-asemaan keskusteluissa ja mielipiteissä. Enkä ole nähnyt asiaa ongelmallisena.. En edes nähnyt ko.logiikassa ongelmaa aikoinaan kun päädyin kriiseilemään itseni kanssa päädyttyäni jakamaan yöni 5 vuotta _nuoremman_ mieshenkilön kanssa.
Koin silloin itseni vanhaksi tädiksi (olin 27 vuotias….) ja puumaksi joka on onnistunut huijaamaan humalaisen pikkuhipin sänkyyn. Ikä siis ei ollut minulle numero kun asetelma käännettiin toisin päin ja minun piti olla se “vanha ja viisas”.

Nyt kuitenkin olen alkanut purkaa itseäni pala palalta ja olen pohtinut omaa naisvihaani. “Ikä on vain numero”-itsehuijauksen huomaan olevan taas yksi tapa jolla oma misogynia tulee esiin. Jos koin ahdistavaksi ajatuksen nuoremmasta miehestä, mutta kuitenkin mielelläni jaoin itseni vanhemman ukkelin kanssa, en voi hyvällä omalla tunnolla sanoa arvostavani itseäni tasa-arvoisena yksilönä. Ajatusmallini ajaa varttuneet naiset hyvin paljon huonompaan asemaan kuin varttuneet miehet.. Ja samalla voin vain miettiä näiden vanhempien miesten tarkoitusperiä.. ovatko he kokeneet suhteemme tasa-arvoisina ja jos ikäero olisi ollut toisin päin olisivatko he edelleen olleet halukkaita parisuhteeseen kanssani... täytyy myöntää että epäilen.

Enkä tarkoita, että kaikki suhteet joissa on suuri ikäero olisivat huijausta, naisvihaa tai valta-asetelmaltaan vääristyneitä, mutta asiaa kannattaa pohtia. Ikäeron kasvaessa on tärkeää ymmärtää vallan mahdollinen epätasa-arvo ja uskaltaa käydä sitä läpi molempien lähtökohdista. Olen ollut parisuhteissa myös ikäisteni kanssa eikä sama ikä ole tarkoittanut automaattisesti valta-aseman tasa-arvoa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niissä suhteissa minun ei ole tarvinut yrittää niin kovin ollakseni ns.toisen veroinen.

Oma itsetutkiskeluni ja pään sisäisten patojen aukeaminen tapahtui kun aloin ajatella asiaa nurinkurisesti. Olisinko nyt, ollessani saman ikäinen kuin ex-aviomieheni oli kun solmimme itsemme yhteen, valmis parisuhteeseen 9 vuotta nuoremman miehen kanssa.. Ja rehellisesti myönnettynä, se vaatisi aivan hurjan henkisen muutoksen ja kokisin oloni luultavasti ahdistuneeksi ihan vain suuren ikäeron takia.. Minulla on siis vielä kasvamista, mutta vihdoin olen oppinut, että en kaipaa “vanhaa ja viisasta” miestä kertomaan kuinka olla ja elää. Kaipaan tasa-arvoisen, kunnioittavan ja paremmaksi ihmiseksi tekevän parisuhteen ja kaikkein eniten minun on oltava itseni kanssa onnellinen.

Kasvukipuja ja happea, niillä vuosi 2024 on aloitettu ja innoissani odotan mitä kaikkea muuta se tuo tullessaa. Ehkä ainakin lisää pohdintaa tänne blogiin.

Hei hei 2022

Hei taas ja hyvää vuoden viimeistä kuukautta. 

Tammikuussa tehty lupaus jäi osin itselle toteuttamatta, kun marraskuussa en saanut itsestäni irti tekstiä. Olin suunnitellut kirjoittavani kaamoksen vaikutuksesta itseeni ja toisaalta saamattomuuteni kirjoitushommiin oli vahvasti kaamoksen tuomaa väsymystä ja masennusta. Ehkä teema siis kirjoitti itsensä tyhjillä riveillä.

Marraskuussa tapahtui paljon asioita jotka osaltaan nostattivat itsetuntoani ammatillisesti ja toisaalta tapahtui asioita jotka saivat jälleen kyseenalaistamaan koko olemassa olon merkityksen. Siinä tosin ei ole mitään uutta. Olen herkkä reaktioille ja kehitän päässäni pienistäkin asioista stressiä. Siihen vielä lisättynä pimeys ja kylmyys, joita nuorempana lähdin pakoon maailmalle. Nytkin voisin vain pakata kimpsut ja kampsut ja suunnistaa kohti tuntematonta. Toisaalta se tuntematon tuntuu lymyilevän ihan kotinurkissakin, joten tällä hetkellä koen kuitenkin että on parempi pysyä paikallaan, hengittää ja katsoa mitä huominen tuo.

Kaksitoista päivää ja koittaa vuoden pimein vuorokausi. Sitä odotellessa.

Projekteja alkaa ja valmistuu mikä on ihanaa. Sieltä täältä tulee jopa rahoitusta tehdä ja elää tätä elämää oman näköisesti, joka ei rahallisesti rikkaaksi minua tule ikinä tekemään, mutta joka valaa uskoa että joku muukin kuin minä saa tekemisestäni iloa. 

Kaksi viikkoa sitten vietimme osuuskuntamme näyttelyviikkoa pienessä galleriassa ja vedin yksin elämäni ensimmäisen työpajan - Lautanauhan alkeet. Oli ilostuttavaa jakaa oppeja itselle rakkaasta tekniikasta eteenpäin ja varmasti jatkossakin pienimuotoista pajatoimintaa voisin harkita järjestäväni. 

Seuraavana vuorossa on tammikuussa työstettäväksi alkava osallistavan installaation Esoterrariumin rakentaminen. Mystiikkaa ja itsetutkiskelua. 

Itsetutkiskeluun annan aikaa myös nyt nämä viimeiset viikot vuotta 2022. 

Rauhaa ja rakkautta. Kiitos tästä.

 

Yhteistä työtä

 Yhteistyö. Asioiden tekemistä yhdessä toisen tai useamman itsenäisen toimijan kanssa. 

Ikävältä tuntuva työ voi parantua hyvällä yhteistyöllä, kun taas huonossa ilmapiirissä mukavankin asian tekeminen voi muuttua myrkyn juomiseksi.

Itse pakenen helposti työskentelyssäni hyvinkin erakkoluonteiseen tilaan ja tällä hetkellä pelastukseni liikaa erakoitumasta on asuin- ja työskentelytilojen jakaminen viiden erilaisen eläjän kanssa ja bänditoiminta. Bänditoiminta on mitä parhain tapa viettää aikaa yhteistyön puitteissa. Musiikkia soittaessa ei ole tarvetta kilpailulle ja tulosvastuuta ei mitata euroissa (ainakaan tällä kokoonpanolla).
Bändini hienoimpia piirteitä on kun kiitämme toisiamme treeneistä jokaisten soittokertojen jälkeen. “Kiitti treeneistä” tulee kaikumaan korvissani hautaan saakka.

Minulle yhteistyön tekeminen on helppoa, tulen toimeen monenlaisten persoonien kanssa, mutta yhteistyöhön alkaminen on enemmänkin kynnyksenä. Ihmiset ovat jännittäviä ja kyseenalaistan omat vahvuuteni olla osana paria/ryhmää. Opettelen siitä kuitenkin koko ajan pois ja sanottakoot sitä vaikka itsensä kanssa yhteistyön tekemiseksi kun pyrkii näkemään voimansa, heikkoutensa, arvonsa, aitoutensa ja itsensä alati muutoksessa ja silti pystyen rauhoittumaan hetkeen.

Eikä yhteistyön ole tarkoitusta olla pelkkiä kompromisseja ja ristiriitojen poistamista. Yhteistyötä on myös ymmärtää muita toimintamalleja, keskustella, kyseenalaistaa ja sovittaa yhteen ehkä jopa hyvinkin ristiriitaisia asioita toimimaan rinta rinnan.

Yhteistyötä on myös jokainen ihmissuhde jonka haluamme toimivan ja yhteistyöllä ainoastaan saamme tästä maailmasta siedettävän paikan kaikille.

 

 

 

 

Luonnonmateriaalit - uhka ja mahdollisuus

 

“Valmistan tuotteeni luonnonmateriaaleista.” “Luonnonmateriaalit ovat ekologinen ja luonnonmukainen vaihtoehto.” “Luomua sen olla pitää.”
Hyvältä kuulostaa, eikö vain?

Luonnonmateriaaleja käytettäessä kuitenkin planeettamme rajallisuus alleviivautuu entistä voimakkaammin. Ihmislajin harjoittaman maankäytön vuoksi lajisto maapallolla on yksipuolistunut (ei vain eläinlajeja vaan myös kasvi-, sieni- ja levälajeja on vähentynyt ja hävinnyt kokonaan) ja aina kun metsää kaadetaan tai soita kuivataan uusien monokulttuuristen viljelysten alta häviää monimuotoinen luonto taas yhden erän.

Mitä siis voi käyttää? 

En tiedä sitä itsekään ja ummistan usein silmäni dilemmalta jonka luonnonmateriaalit luovat. Ne maatuvat ja hajoavat luontoon, jota taas muovi ja synteettiset materiaalit eivät niinkään tee, mutta jos tutkailee esimerkiksi puuvillan, öljupalmun tai maissin luomia ekologisia ja sosiaalisia ongelmia on vaikea rajata ongelma pelkästään materiaalin myrkyttömän hajoamisen meriiteillä. 

Kohtuus siis kaikessa. Ensimmäisenä sitä tarvitaan kulutustottumuksissa ja ikuisen kasvun tavoittelussa. 

Hävikkiä syntyy jo nyt mm.lampaan villasta ja kasvikuituja saataisiin muistakin kasveista kuin puuvillasta. Huumausainepolitiikka on demonisoinut esimerkiksi hampun käytön (tai lähinnä sen kasvatuksen) ja mielikuvista on vaikea päästä eroon, vaikka pieniä valon pilkahduksia näkyykin jo tunnelin päässä. 

En laske pois myöskään synteettisesti valmistettuja materiaaleja, kunhan ne eivät vaadi fossiilisten polttoaineiden pumppaamista maaperästä ja hajoavat ympäristöön sitä kuormittamatta.

Luu, nahka ja sarvi ovat itselle tärkeitä materiaaleja (kunhan eläimiä ei ole kasvatettu vain materiaalia tuottaakseen, mm.turkistarhaus) ja niihin on helppo sisäistää ajatus ekologisesta materiaalista - kaikki me kuolemme ja meistä jää jäljelle vain ruho. Ruho josta löytyy materiaalia elämää jatkaville eliöille ja toki hajoava ruumis on tärkeä osa ympäristölle, mutta nahka kyllä hajoaa ennemmin tai myöhemmin, varsinkin jos sen parkitsemiseen ei ole käytetty kemikaaleja (esimerkiksi kromiparkinta vaihdettaisiin lanoliiniin). Luut ja sarvet säilyvät maaperässä +-tuhat vuotta, joten niiden käyttö materiaalina on hyvinkin kannattavaa ja järkevää.
Se on kaikille voitto, kun kykenemme säästämään luonnon monimuotoisuutta ja vähentämällä monokulttuurien muodostumista.

Elämä muita eliöitä materiaaliksi kasvattavana lajina ei ole helppoa. Kun asioita alkaa tutkimaan lähemmin, saattaa oikealta tuntuvat ratkaisut paljastua yllättävän kuluttaviksi.
Oikeita vastauksia on vaikea saada, mutta niiden etsiminen, oppiminen ja kysymysten sisäistäminen on askel parempaan.

 

 

Ättnekotnel

 Koti on siellä missä sydän.. 

Minun kanssani vanha sananlasku taitaa pitää kutinsa. Olen muuttanut niin monta kertaa ettei koti ole minulle mikään konkreettinen paikka. 

Nyt pikkuhiljaa voisi kuvitella, että tiedän mikä on koti asuttuani viidettä vuotta (4v 5kk) samassa talossa - Ättnekotnel.

Ättnekotnel on kommuuni, yhteisö.

Tämä on neljäs kommuuni jossa asun. 

Kommuunissa, taiteilijakommuunissa varsinkin, elämä on antoisaa, solidaarista ja oman kuplan värittämää vaahtokarkkia? Ehkä, ei ja kyllä. 

On ihanaa herätä paikassa jossa tiedän voivani vain astella alakertaan ja projektit odottavat jatkoa. Saan olla omassa maailmassani päiviä ja viikkoja putkeen näkemättä ja kokematta mitään tai ketään joka ei satu astelemaan pihamaalle. Tänne on helppo unohtua.

Tänne on helppo jäädä varsinkin jos ajatusmaailma vaipuu masennuksen värittämään misantropiaan. 

Pidän ihmisistä, mutta elämällä asumuksessa jossa kuitenkin joku aina astelee ovelle ilman minun vaivannäköä on helppo unohtaa ne itselle tärkeimmät ihmiset kommuunikuplan ulkopuolelta. Toisaalta se kupla puhkoontuu yhtä nopeasti kuin kasvaa eli olet jatkuvassa muutoksessa ja huomaat tarvitsevasi niitä kuplan ulkopuolisia ihmisiä enemmän kuin ennen.

En usko, että paikka jossa asun tekee minusta jotain mitä en jo valmiiksi olisi. Ihmiset joiden kanssa päädyn jakamaan neliöitä toki ovat osa nykyisyyttä ja sitä elämän olomuotoa jossa elän. 

Ja elämän jakaminen toisten ihmisten kanssa voi olla toisaalta taas hyvinkin hankalaa. Hankalista tilanteista kuitenkin oppii, jos on avoin. 

Koti on siellä missä voit oppia itsestäsi lisää turvallisessa tilassa. Koti on siellä missä sydän.

Lammikko

Kahdesta taiteilijasta koostuva työryhmä Lammikko valmistaa niin biohajoavia installaatioita kuin taide-elokuvia ja kaikkea mahdollista visuaalisen taiteen (ja välillä audiotaideen) kentällä.

Olen toinen osallinen taideryhmää ja toisena osapuolena toimii siskoni, tuo nukke- ja katuteatterin sekä monipuolisen materiaalin käsittelyn ammattilainen. Vahvana sidoksena tekemisessämme toimii luontoyhteys ja muinaiset kertomukset. Ideat teoksiin syntyvät usein vanhoista kansantarinoista, hahmoista ja saduista, jotka päivittyvät nykyaikaan lammikon väristen lasien läpi katsottuna.

On voimaannuttavaa ja tasapainottavaa tehdä projekteja jonkun toisen kanssa, kun pääsääntöisesti oma työskentely on hyvinkin itsenäistä. Minulla on aina ollut ajatuksia ja ideoita isompiin teoksiin ja projekteihin, mutta monesti olen nähnyt omat rahkeeni osin riittämättöminä jotta kykenisin valmistamaan itsenäisesti koko teoksen. Tällöin yhteistyötä tekemällä ongelmakohdat on helpompi ratkaista ja omat heikkoudet eivät enää ole heikkouksia. Kaksi päätä toimii hyvin yhdessä varsinkin kun kyseiset päät tuntevat toisensa jo yli 30 vuoden ajalta. 

Oman siskon kanssa työskentely on, ainakin meidän kohdallamme, helppoa ja avointa. Toki siinä on myös omat haasteensa, mutta pääsääntöisesti pahimmilta konflikteilta on vältytty. Tunnemme toistemme olotiloja ja mielenlaatuja pelkästä ilmeestä ja osaamme antaa rauhan silloin kun siltä näyttää. Kunnioitamme myös henkilökohtaista aikaa ja tarvetta luoda omia töitä ja vapautta sitoutua muihinkin ulkopuolisiin yhteistyöprojekteihin. Avoin työsuhde heh.

Yhdistävänä tekijänä toimii myös halu säväyttää katsojia materiaalivalinnoilla ja herättää teoksen kokijassa alkukantaista suhdettaan juuriinsa. Päänahkoja, raakanahkaa, kalloja.. ja mielellään niin esitettynä ettei katsoja heti tiedä mitä katsoo. 

Halu herättää reaktio on tärkeää. Teoksemme ovatkin saaneen osakseen niin kauhistuksia kuin kehuja.
Pitänee mainita, että teossarjamme Kutsutut (kalloja, lampaanvillaa ja kierrätyskalusteita) oli tarkoitus tuoda näytille kaupunkitilaan, mutta viimehetkellä se poistettiin teoslistasta mahdollisen pelottavuuden takia (teos olisi ollut esillä kaiken ikäisille sallitussa tapahtumassa). Aluksi kummastelimme päätöstä, mutta onhan se omanlainen sulka hattuun myös joutua sensuroiduksi..

Tällähetkellä työstämme alkutuotantoa taide-elokuvaan, valmistelemme näyttelyn pystytystä, viemme Kutsutut vihdoin esille julkiseen tilaa ja suunnittelemme ensivuodelle niin metsäinstallaatioita kuin tapahtumataidetta. Monta rautaa ja vielä enemmän tulia! Instagram toimii parhaiten seuranta-alustana @lammikkoart

 

 

Kuinka päästää irti?

Suora vastaus: en tiedä. 

Tältä pohjalta onkin siis hyvä lähteä pohtimaan ideoiden ja ajatusten toteuttamista valmiiksi, kesken jättämistä ja jo alkumetreille hylkäämistä.

Heti ensimmäinen olo tätä aihetta pähkäillessä on, että taiteen tekemisessä harvoin hylkään ideoita jotka olen saanut päästäni edes hieman ulos ja konkretisoitua. “Huonotkin” ideat harvoin ovat huonoja, vaikka lopputulema olisi eri kuin ajatuksissani. Toimin toisaalta hyvin pitkälle samalla kaavalla myös elämässäni. 

Osaan toki jättää keskenkin asioita. Kesken jääneet asiat kuitenkin kertovat enemmän minusta kuin itse asian huonoudesta. Kaikki tekeminen mitä teen tai en peilaa kuitenkin minua kanssaolijana ympäristöön ja olisi tekopyhää väittää, että tekemättä jättäminen olisi yhtään vähempää minusta lähtöisin olevaa kuin tehdyt asiat.

Toki irti päästämisen taito tulee vastaan viimeistään silloin kun saat asian valmiiksi. Se ei tarkoita myöskään sitä, että ko.asia välttämättä katoisi elämästä. Se tarkoittaa, että uskallat antaa sille luvan kasvaa ja elää omaa elämää. Päästää irti on kuin antaa vapaus ja mikä olisikaan suurempi rakkauden osoitus kuin antaa olla olemassa ja kehittyä omaksi itsekseen ilman jatkuvaa kontrollia.

Taiteessakin teos jatkaa elämistään vaikka tulisi niin sanotusti valmiiksi. Jokainen teoksen kokija antaa sille itsestään vähintään ajatuksen, jokainen ympäristö johon teos tuodaan muokkaa sen ilmettä ja aika jättää jälkensä kaikkeen.

Kontrollista luopuminen voi olla haastavaa, mutta myös puhdistavaa. Kaikkia ajatuksia ei myöskään ole kannattavaa konkretisoida. Yksinkertainen kysymys josta on hyvä lähteä liikenteeseen on onko lähtökohta ja lopputuloksen tavoittelu positiivinen asia ympäristölle. 

Positiivisella en tarkoita vain iloa ja onnea vaan myös surulla, karuudella ja maskittomuudella luotua rakentavaa ja kehittävää toimintaa. Muiden kärsimyksellä omaa egoa pönkittävät teot voi taas suoraan jättää sinne päiväkirjan sivuille ja terapiaistuntoihin.

Kuinka päästää irti ja kuinka pitää kiinni ovat toisaalta lähes samaa tarkoittavat asiat. Jotta kykenet pitämään jostain kiinni on sinun uskallettava päästää siitä samalla irti ja kyetäksesi päästämään irti on sinun uskallettava pitää myös kiinni siitä mitä tulevan pitää.

 

Loppuun vielä viimeisin valmistunut idea. Päänahkakuu. MooQ.

 

Keep it crazy!