Täällä taas!
Heräsin tänään tukkoiseen päähän ja kyseessä ei ole flunssa. Olen viimeisen puolenvuoden aikana joinain aamuina herännyt kirjoittamaan sanoituksia, mutta tänään kaipasin riimittömämpää itsetutkiskelua ja muistin, että minullahan on tämä ihana blogi johon voin suoltaa omia oloja ja tuntemuksia. Täällä voin taas dadailla jollainlailla järkevämmin ja vähemmän itseinhoisena kuin päiväkirjamerkinnät kynällä tehtyinä.
Vuodessa on tapahtunut paljon. 7 kuukautta sitten minulta päättyi lähemmäs seitsemän vuoden parisuhde ja muutin isosta kommuunista kaupungin liepeiltä yksin alle 30 neliön kerrostaloasuntoon keskelle maaseutua. Molemmat tapahtumat ovat avanneet päänsisäisiä patoja ja olen oppinut kantapään kautta miten henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen oloon (kuten myös ylikuiva huoneilma).
Kärsin vuonna 2021 ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja sen jälkeen seuraavat kaksi vuotta menivät enemmän ja vähemmän opetellessa elämään päivittäisten ahdistusolojen kanssa. Aivoissa suttasi tai oli hankala hengittää tai kädet hikosivat tai nieleminen ei onnistunut tai kaikki oireet sattuivat samaan aikaan. Opin (omasta mielestäni ainakin) piilottamaan olotilat muiden seurassa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ainoa joka kyvyistäni peittää paniikki kärsi olin minä (ja parisuhde siinä samalla). Olen edelleen heikko ja herkkä ihmislapsi, joka kaipaa rakentavaa ymmärrystä jotta uskallan kertoa kun en jaksa olla vahva.
Parisuhteen loputtua ja uuden elinympäristön myötä ovat paniikkikohtaukset jääneet kokonaan pois. Olo on siltä osin ihana ! Kuitenkin kärsin vielä viime viikolle saakka hankaluuksista hengittää syvään ollessani kotona. Ajattelin sen johtuvan jumisista hartioista ja talven aikana romahtaneesta kunnosta, mutta vastaus taisikin piillä superkuivassa huoneilmassa. Nyt ilmankostuttaja on purissut kolmatta päivää putkeen ja henki kulkee helposti. Ahhh! Kun jonkun asian menettää (esim.hapenottokyky), sen tärkeyden sisäistää.
Sitten aiheeseen johon heräsin aamulla: Parisuhdepohdintoja vol.1 - ikä on vain numero.
Olen pohtinut omia motiivejani ja tarkoitusperiä menneissä parisuhteissani. Olen kipeällä tavalla ymmärtänyt , että en ehkä ikinä ole odottanut suhteeseen ryhtyessäni tasa-arvoisen elämän jakamista toisen ihmisen kanssa vaan pääosin olen ollut innoissani ja valmis muokkaamaan itseäni jotta minusta pidetään ja sokeasti uskonut että itsevarmoilta ja vahvoilta vaikuttavat miehet parhaiten tietävät miten tätä elämää kannattaa elää.
Ajattelin ennen, että minulle ikä on vain numero, mutta viimeaikoina asiaa tarkemmin tutkittuani en voi enää sanoa ajattelevani niin. Ystävyyssuhteissa asia on toisin ja heitä minulla on vauvoista vanhuksiin.
Olen hellustellut aikoinaan mm. 20 vuotta vanhemman miehen kanssa ja ex-aviomieheni oli 9 vuotta minua vanhempi. Viimeisimmässä suhteessa ikäeroa oli vain 6 vuotta, mutta tässä suhteessa minun lapsettomuuteni ajoi (ainakin minun päässäni) minut heikompaan valta-asemaan keskusteluissa ja mielipiteissä. Enkä ole nähnyt asiaa ongelmallisena.. En edes nähnyt ko.logiikassa ongelmaa aikoinaan kun päädyin kriiseilemään itseni kanssa päädyttyäni jakamaan yöni 5 vuotta _nuoremman_ mieshenkilön kanssa.
Koin silloin itseni vanhaksi tädiksi (olin 27 vuotias….) ja puumaksi joka on onnistunut huijaamaan humalaisen pikkuhipin sänkyyn. Ikä siis ei ollut minulle numero kun asetelma käännettiin toisin päin ja minun piti olla se “vanha ja viisas”.
Nyt kuitenkin olen alkanut purkaa itseäni pala palalta ja olen pohtinut omaa naisvihaani. “Ikä on vain numero”-itsehuijauksen huomaan olevan taas yksi tapa jolla oma misogynia tulee esiin. Jos koin ahdistavaksi ajatuksen nuoremmasta miehestä, mutta kuitenkin mielelläni jaoin itseni vanhemman ukkelin kanssa, en voi hyvällä omalla tunnolla sanoa arvostavani itseäni tasa-arvoisena yksilönä. Ajatusmallini ajaa varttuneet naiset hyvin paljon huonompaan asemaan kuin varttuneet miehet.. Ja samalla voin vain miettiä näiden vanhempien miesten tarkoitusperiä.. ovatko he kokeneet suhteemme tasa-arvoisina ja jos ikäero olisi ollut toisin päin olisivatko he edelleen olleet halukkaita parisuhteeseen kanssani... täytyy myöntää että epäilen.
Enkä tarkoita, että kaikki suhteet joissa on suuri ikäero olisivat huijausta, naisvihaa tai valta-asetelmaltaan vääristyneitä, mutta asiaa kannattaa pohtia. Ikäeron kasvaessa on tärkeää ymmärtää vallan mahdollinen epätasa-arvo ja uskaltaa käydä sitä läpi molempien lähtökohdista. Olen ollut parisuhteissa myös ikäisteni kanssa eikä sama ikä ole tarkoittanut automaattisesti valta-aseman tasa-arvoa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niissä suhteissa minun ei ole tarvinut yrittää niin kovin ollakseni ns.toisen veroinen.
Oma itsetutkiskeluni ja pään sisäisten patojen aukeaminen tapahtui kun aloin ajatella asiaa nurinkurisesti. Olisinko nyt, ollessani saman ikäinen kuin ex-aviomieheni oli kun solmimme itsemme yhteen, valmis parisuhteeseen 9 vuotta nuoremman miehen kanssa.. Ja rehellisesti myönnettynä, se vaatisi aivan hurjan henkisen muutoksen ja kokisin oloni luultavasti ahdistuneeksi ihan vain suuren ikäeron takia.. Minulla on siis vielä kasvamista, mutta vihdoin olen oppinut, että en kaipaa “vanhaa ja viisasta” miestä kertomaan kuinka olla ja elää. Kaipaan tasa-arvoisen, kunnioittavan ja paremmaksi ihmiseksi tekevän parisuhteen ja kaikkein eniten minun on oltava itseni kanssa onnellinen.
Kasvukipuja ja happea, niillä vuosi 2024 on aloitettu ja innoissani odotan mitä kaikkea muuta se tuo tullessaa. Ehkä ainakin lisää pohdintaa tänne blogiin.
