Koti on siellä missä sydän..
Minun kanssani vanha sananlasku taitaa pitää kutinsa. Olen muuttanut niin monta kertaa ettei koti ole minulle mikään konkreettinen paikka.
Nyt pikkuhiljaa voisi kuvitella, että tiedän mikä on koti asuttuani viidettä vuotta (4v 5kk) samassa talossa - Ättnekotnel.
Ättnekotnel on kommuuni, yhteisö.
Tämä on neljäs kommuuni jossa asun.
Kommuunissa, taiteilijakommuunissa varsinkin, elämä on antoisaa, solidaarista ja oman kuplan värittämää vaahtokarkkia? Ehkä, ei ja kyllä.
On ihanaa herätä paikassa jossa tiedän voivani vain astella alakertaan ja projektit odottavat jatkoa. Saan olla omassa maailmassani päiviä ja viikkoja putkeen näkemättä ja kokematta mitään tai ketään joka ei satu astelemaan pihamaalle. Tänne on helppo unohtua.
Tänne on helppo jäädä varsinkin jos ajatusmaailma vaipuu masennuksen värittämään misantropiaan.
Pidän ihmisistä, mutta elämällä asumuksessa jossa kuitenkin joku aina astelee ovelle ilman minun vaivannäköä on helppo unohtaa ne itselle tärkeimmät ihmiset kommuunikuplan ulkopuolelta. Toisaalta se kupla puhkoontuu yhtä nopeasti kuin kasvaa eli olet jatkuvassa muutoksessa ja huomaat tarvitsevasi niitä kuplan ulkopuolisia ihmisiä enemmän kuin ennen.
En usko, että paikka jossa asun tekee minusta jotain mitä en jo valmiiksi olisi. Ihmiset joiden kanssa päädyn jakamaan neliöitä toki ovat osa nykyisyyttä ja sitä elämän olomuotoa jossa elän.
Ja elämän jakaminen toisten ihmisten kanssa voi olla toisaalta taas hyvinkin hankalaa. Hankalista tilanteista kuitenkin oppii, jos on avoin.
Koti on siellä missä voit oppia itsestäsi lisää turvallisessa tilassa. Koti on siellä missä sydän.
