En ole varma pitäisikö minun heittää suunniteltu teemalista roskakoriin, koska tälläkin kertaa otan aiheen listan ulkopuolelta. Aihe josta pääni sisällä olen stressannut niin kauan kun perustin oman bändin Suomeen.. tai oikeastaan niin kauan kun olen muusikoiden kanssa ajatuksia vaihtanut. Ja kuitenkin se on edelleen aihe josta en nytkään ole varma mistä suunnasta lähtisi liikenteeseen - musiikin soittaminen.
Edellispäivänä tuli kuitenkin soitettua ihan tajuttoman hyvältä tuntunut keikka ja eilen tämä ajatusvirta alkoi pyöriä päässäni, joten avataanpa nyt tämä vortex.
Muusikot on taiteilijaryhmä josta tunnen prosentuaalisesti enemmän tekijöitä kuin muita taideryhmien edustajia ja kukaan heistä ei ole samanlainen. Karkeasti kuitenkin jaan heidät nyt kahteen kuppikuntaan (maailmankuvani on kuitenkin mustaa ja valkoista sekotettuna harmaan sävyihin.. Heitettynä sateenkaarisekoittimeen josta viimeistelyyn yksisarvisen oksentamana).. Ja kyllä, ystävieni jakaminen kahteen koulukuntaan tuntuu fasistiselta, mutta tähän tarkoitukseen ainoalta selventävältä tekijältä. Te senkin rokkipoliisit ja musamahdollistajat.
Lapsena soitin noin vuoden viulua (Edelweiss kun alkoi sujua oli parempi pakata viulu pussiin ja vaihtaa ponit alle) ja korvakuulolta pimputtelin lastenlaulujen melodioita mummolan pianolla. Musiikinopetus peruskoulussa ei toiminut sekään kipinänä tarttua instrumentteihin, joten tässä kohtaa elämää keskityin musiikissa vain kuunteluun. Sitäkään en ole intohimoisesti lapsena harrastanut. Toki eka kasettini on Kaija Koota, jonka sanat osasin ulkoa jo kuusi vuotiaana (surujen sillalta näin, tummien aaltojen uivan merelle päin jne..) ja juurikin sanoitukset olivat ensimmäinen tarttumapinta mistä osasin ottaa kiinni. Teininä omistin vihon johon kirjoitin ylös suosikkilaulujeni sanoja.
Olen pyörinyt musiikintekijöiden kanssa ensimmäisestä poikaystävästäni lähtien. Tuo takkupäinen kitaristi, joka särki sydämeni kahdessa kuukaudessa (ah, klassinen teinirakkauskohtaus elämäni elokuvassa). Muusikot olivat mystisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä. Heillä oli palava intohimo tekemiseensä ja se oli jotain jota elämääni halusin ja kaipasin - palavaa rakkautta omaan tekemiseen ja sitä kautta itsensä kehittämiseen.
En kuitenkaan itse silloin osannut kuin nauttia livejamien kuuntelusta, keikoilla käymisestä, levyjen tutkimisesta ja loputtomasta puhumisesta musiikista (ja keskustelujen kuuntelemisesta).
Muutos joka auttoi minua tarttumaan soittimeen, käynnistämään youtube opetusvideot ja viettämään tunteja päivittäin puolen vuoden ajan koskettimien opetteluun tapahtui matkallani aasiassa vuonna 2014. Olin tuolloin 26 vuotias ja juuri vuotta aikaisemmin ryhtynyt intohimoiseksi käsityö-oppijaksi. Elämäni ristesi ihmisen kanssa joka näki minussa potentiaalia jota voisi hyödyntää omaan työhönsä. Lopputulemana osasin soittaa kosketintaustat kolmeenkymmeneen reggae cover-lauluun (20 ainakin oli Bob Marleytä) ja soitin puolen vuoden ajan päivittäin rantabaarissa tunnin keikan (muutamana iltana kaksikin). Kävin siis lyhyessä ajassa pikaopin musiikinsoiton alkeisiin ja esiintymiskammoni hoitui pakkosiedätyksellä hyvinkin nopeasti.
Tämä muutos kuitenkin tapahtui kaukana siitä muusikkojoukosta jossa olin viettänyt aikaisemman elämäni. Paluu Suomeen palautti tiettyjä lukkoja.
Nyt ehkä on siis aika avata tätä kahta genreä ystävissäni, joihin jo alkupäässä tätä kirjoitusta viitasin.
Suurin osa (onneksi) tuki ja mahdollisti aloittelevan bändini toimintaa heti kun se perustettiin vuonna 2015. Koin, että he ymmärsivät filosofian jolla rakensin “ei-muusikoiden” bändiä porukan kanssa joille tavoite ei ollut luoda menestyvää bändiä vaan treeniympäristö jossa pidetiin kivaa ja soitto toimi ns.terapiana enemmän kuin ankarana suorittamisena.
Bändi on edelleen kasassa ja keikkailee säännöllisen epäsäännöllisesti samalla filosofialla.
Näiden ihmisten kanssaan pystyn keskustelemaan musiikista ihanan vaivattomasti ja myös hyvin abstraktilla tasolla.
Toisista ystävistäni väreili taas toisenlaiset aurat ja vielä viime aikoinakin olen saanut vahvistusta, että tuntemani väreilyt ovat myös pitäneet ainakin osin paikkansa.
Eräs vanha ystäväni sanoi juuri minulle suoraan, että ei koe minulla olevan annettavaa yhteistyöhön hänen kanssaan, koska enhän minä edes osaa soittaa. Hän myönsi heti, kuinka julmasti tuli sanottua ja en osaa moisesta kommentista edes ottaa nokkiini. Se kuitenkin alleviivaa tuntemuksiani ja miksi en itse ota puheeksi musiikkia tietyissä piireissä ja hämmennän heitä mielummin käsityötrivialla (siitäs saatte, hehe).
(Osa ystävistäni oudolla tapaa edustaa molempia joukkoja…)
Arvostan kaikkia jotka orjallisesti opettelevat kikat ja kakat kaikesta mahdollisesta mitä soittimilla ja musiikilla on annettavana. Olette inspiraatio ja iloa seurata. Enkä pakota ketään yhteistyöhön tai keskustelemaan sanoituksistani saati sävellyksistäni. Minä kuitenkin teen asiat myös tavallani, enkä ole aikeissa lopettaa vaikka yrittäisitte miten sanoa turhia töksäytyksiä. Ja ei, en ole kritiikkiä vastaan tai herkkänä sen takia. Mielelläni keskustelisin musiikista heidän kanssaan, mutta niin kauan kun keskutelu avataan lyömällä vastakeskustelija polvilleen ja mitätöimällä hänet heti varteenotettavana osapuolena, voitte keskustella ihan keskenänne ko.teemasta.
Musiikki on elämää ja elämä on musiikkia.
Jos sä näytät mulle miltä se sulle tuntuu niin mä mielelläni vilautan sulle omaa ajatusarkkuani.
Rokkia ja rauhaa rakkaat.
